Kevät GalleriaKONEessa: Arvottomien viimeinen viikko pyörähtää käyntiin

Vielä tiistaihin 1. huhtikuuta asti GalleriaKONEen näyttelytilassa on esillä pysäyttäviä ihmis- ja lintuhahmoja. Taiteilija Tiia Matikaisen näyttely ottaa tilan hienosti haltuunsa: keramiikkateokset esittävät äänettömän tervehdyksensä gallerian seiniltä ja betonista valettu teosryhmä,  Spuget (maanmatoset), kurkottaa katsojaa kohti lattiatasolta. Paikallista tunnelmaa tilaan tuovat  lintujen hahmoihin ikuistetut muotokuvat, Protesti (Irwin) sekä Kannanotto (Paleface). Veistosten huolella työstetyt pinnat imitoivatkin vuoroin erilaisia kankaita, vuoroin sulkia. Lattialle sommitellut, hellyyttävät Spuget keventävät tunnelmaa, mutta kokonaisuutena näyttely johdattelee ajatukset vakavampiin aiheisiin. Ne saavat miettimään ketä ja mitä meidän yhteiskunnassamme arvostetaan, kuka jää lopulta Arvottomaksi.

Matikainen viittaa käsittelevänsä teoksissaan syrjäytymistä ja ulkopuolisuuden tunnetta. Olennaisena näyttäytyy myös se, miten määrittelemme toiset ihmiset tai itsemme arvottomiksi. Hän muistuttaa, että hupun alle piiloutuneet hahmot voi tulkita monellakin tavalla: ne voivat tuoda mieleemme ahdistuneen, suojaa etsivän ihmisen tai vaikka itse Kuoleman. Taiteilija kertoo saaneensa teoksiinsa vaikutteita 1700-luvun Italiassa eläneen kuvanveistäjän, Antonio Corradinin teoksista sekä roomalaisella Verranon hautausmaalla näkemistään surupatsaista. Linnun hahmoon työstettyihin muotokuviinsa hän on valinnut tarkoituksella juuri korpin, variksen ja naakan, nämä usein arvottomiksi määritellyt ja erilaisten uskomusten värittämät hahmot. Hänen Spuget (maanmatoset) -veistossarjansa lähtökohtana on sen sijaan toiminut netistä kerätty kuvamateriaali sammuneista ja juopuneista ihmisistä, sekä taiteilijan myötätunto ihmislajia kohtaan. Hän uskoo, että meissä jokaisessa asuu pieni spuge; olento, jonka itsehallinta antaa joskus tavallista enemmän myöten.

Näyttely on saanut lukuisasti kehuja ja kiitoksia. Sitä on kuvailtu vakavaksi, synkäksi ja jopa pelottavaksi- mutta hienolla ja pysäyttävällä, ajatuksia herättävällä tavalla. Eräs kävijä kuvaili teosten muistuttavan elämän ankeudesta, toinen viittasi näkevänsä huputetussa veistoksessa hunnun alle alistetun naisen. Moni on yhdistänyt teokset ihmisen erilaisiin tunnetiloihin ja niiden ilmaisuun taiteen kautta. Näyttely on ansiokkaasti avartanut monen kävijän mielikuvia ja käsityksiä keramiikkataiteen mahdollisuuksista. Erityisesti materiaalin taidokkaaseen käyttöön on kiinnitetty huomiota ja ihailtu teosten erilaisia pintavaikutelmia. Näyttelyssä vierailleet lapsiryhmät ovat usein saaneet välittömän yhteyden lattiatasolta tervehtivään Spuget-veistossarjaan.

Tiia Matikaista pääsee jututtamaan taiteilijatapaamisessa, joka järjestetään gallerian tiloissa tiistaina 1.huhtikuuta klo 14 alkaen.

Kevät GalleriaKONEessa

Kevään 2014 ajan työskentelen näyttelysihteerinä Ars-Häme ry:n GalleriaKONEessa, Hämeenlinnassa. Tulen päivittämään blogiini gallerian ajankohtaisia tapahtumia, katsauksia näyttelyihin sekä omia ajatuksiani esillä olevista töistä.

RAJATTOMIEN MAHDOLLISUUKSIEN MAISEMAT

Kuka?

Heli Huotala (s. 1968) on hämeenlinnalainen kuvataiteilija. Puoliabstrakteista ja värikylläisistä maalauksistaan tunnettu Huotala on opiskellut muun muassa Hyvinkäällä ja Lahdessa. Taiteellisen uransa aikana hän on pitänyt useita yksityisnäyttelyitä kotimaassa sekä osallistunut yhteisnäyttelyihin myös Englannissa, Saksassa ja Romaniassa.

Huotalan teoksia löytyy yksityiskokoelmien lisäksi muun muassa Hämeenlinnan taidemuseon, Hämeenlinnan kaupungin ja Janakkalan kunnan kokoelmista. Hän on jättänyt jälkensä myös hämäläiseen arkiympäristöön: taiteilijalta on julkisia teoksia Janakkalan kunnan, Tervakosken lukion, Hämeenlinnan Seudun Osuuspankin, Hämeenlinnan pääterveysaseman sekä Kanta-Hämeen Keskussairaalan tiloissa.

Huotala on Taidemaalariliiton, Ars-Hämeen sekä Hämeenlinnan Taiteilijaseuran jäsen. Lisäksi hän on toiminut Hämeenlinnan Taiteilijaseuran johtokunnassa jäsenenä vuosina 2004–2006.

Taiteilijan ajatuksia

Huotala näkee maalauksensa eräänlaisina mielenmaisemina. Hän pitää teostensa lähtökohtana toimivan todellisen ja epätodellisen maailman rajapintaa häilyvänä, ja pyrkii maalatessaan visualisoimaan näiden kahden rinnakkaisen maailman kohtaamista. Huotala korostaakin, että vaikka hänen mielenmaisemiensa maisemaa ei ole olemassa todellisessa maailmassa, hänen teoksensa eivät synny tyhjästä. Taiteilijan mukaan onkin mielenkiintoista nähdä, mitä hänen intuitionsa ja harkintansa spontaanin vuoropuhelun jälkeen nousee esille muistista ja mielikuvista, mitä lopulta siirtyy kankaalle ja mitä jää piiloon. (Huotala 2012, 4.)

Juuri maalaaminen on aina ollut Huotalalle luontevin ilmaisutapa. Maalaaminen on hänelle mahdollisuus tutkia itseään ja ilmaista erilaisia tunnelatauksia. Taiteilija ei näe taiteellista uraansa johdonmukaisena jatkumona, sen sijaan se sisältää sekä onnistuneita että kannattamattomia kokeiluja. Taiteellinen uudistuminen näyttelee tärkeää osaa hänen työskentelyssään: se on Huotalalle jatkuvaan löytöretkeen vertautuva prosessi, joka sisältää sekä tietoista että tiedostamatonta ajattelua. Joskus käsillä oleva teos vaatiikin loputtoman määrän aikaa, maalin lisäämistä tai poistoja ennen valmistumistaan. Hän käyttää maalaustensa pohjamateriaalina pääosin pellavakangasta, mutta pienemmissä teoksissa myös kovalevyä, kartonkia tai paperia. Huotalan suosima öljyväri mahdollistaa lukemattomat värikerrokset, jotka saavat näkyä. Kerrosten kuultaessa toisensa alta maalauksen sisäiset ja ulkoiset tilat sulautuvat kokonaisuudeksi. (Huotala 2012, 12–14.)

Huotalan työskentelyssä korostuu vaistonvaraisuus. Kuvaillessaan maalausprosessinsa vaiheita hän kertoo työskentelyn etenevän veto vedon perään, maalauksen ehdoilla: ”Värit on tarkasti suunniteltu, kaikki muu tulee selkäytimestä.” Huotala ei pelkää tehdä huteja, koska öljyväreillä maalatessa voi aina poistaa ja lisätä. (Huotala 18.1.2014.)

Hän kokee taiteen teorioiden ja historian tuntemisen itselleen tärkeäksi. Taiteilija liittää ne teostensa sanallistamiseen ja laajempien viitekehyksien löytämiseen: ”Pitää osata sanallistaa teoksiaan, koska ne eivät ole historiattomia eivätkä synny tyhjiössä.” Taideteoreettisten diskurssien tuntemuksen merkityksestä huolimatta hän ei anna teorioiden määritellä taiteellista työskentelyään, hänelle on luontevampaa tehdä ensin ja analysoida sitten. (Huotala 18.1.2014.)

Huotalalle esittävän teoksen tekeminen on aina tuntunut helpommalta, koska sille on olemassa jonkinlainen malli ja visuaalinen lähtökohta. Ei-esittävä maalaus asettaa monia haasteita, on saatava värit ja muodot kohdalleen. Hän näkee kuitenkin abstraktin ja esittävän taiteen rajanvedon haastavana ja kyseenalaistaa sen tarkoituksenmukaisuuden. Tärkeämmäksi hän kokee teostensa kyvyn herättää tunteita ja ajatuksia, onnistunut maalaus ei jää neutraaliksi. (Huotala 18.1.2014.)

Siitä huolimatta, että Huotala kokee luokittelun keinotekoisena, hän ymmärtää, että siitä on mahdotonta luopua täysin. Ihmisillä on sisäänrakennettu taipumus etsiä maalauksesta jonkinlaista kiinnekohtaa, usein juuri esittävän elementin kautta. Teoksen esittävyyttä pohdittaessa hän kiinnittää huomionsa sen näkymättömään sisäiseen ja näkyvään ulkoiseen olemukseen, maalauksen monikerroksisiin ja määrittelemättömiin maailmoihin. (Huotala 2012, 8.)

Katsojan näkökulma

Näin Huotalan teoksia ensimmäisen kerran hämeenlinnalaisessa taidegalleriassa. Näyttelytilaan astuttuani huomioni kiinnittyi välittömästi minua ympäröivien suurikokoisten maalausten hehkuviin värisommitelmiin. Ensimmäiset hetket kuluivat ihaillen tätä teoksissa manifestoituvaa värivirtuositeettia, vasta toisella silmäyksellä maltoin kiinnittää huomioni niiden kiehtovaan muotokieleen. Se vakuutti heti tyylillään, taiteilijaystäväni ja hänen taiteilijapuolisonsa sanoin: ”vapaudella yhdistellä erilaisia maalauksellisia elementtejä”. Teosten pinnoissa yhdistyivät tuskin näkyvät kuviot ja hennot viivat vahvan maalauksellisiin siveltimenjälkiin ja runsaan pigmentin muodostamiin struktuureihin. Maalaukset eivät kuitenkaan jääneet vain vakuuttavan värienkäytön ja sommittelutaidon tasolle, sillä kolmannen silmäyksen jälkeen eteeni alkoi hitaasti hahmottua jotain muuta, jotain mitä kutsun tässä yhteydessä fragmentaarisiksi maisemiksi.

Hämärä todellisuus

Edessäni olevan maalauksen sinisävyisessä maisemassa veteen heijastuu fragmentteja puista. Teosta hallitsevat sinisen sävyt ja siinä kuvattujen oksien orgaaniset muodot palauttavat ajatukseni luontoon, ne avaavat eteeni tasapainoisen ja seesteisen luontomaiseman. Maalauksen vahvat siveltimenvedot eivät kuitenkaan vangitse kuvattua maisemaa yhteen tulkintaan. Sen sijaan elementit jäävät epätarkkoine ääriviivoineen juuri sopivasti esittävän ja ei-esittävän rajalle, erilaisten tulkintahorisonttien risteykseen. Myös Huotalan suurikokoisen maalauksen nimi, Hämärä todellisuus, muistuttaa maalausten puoliabstraktista luonteesta. Kuten muutkin taiteilijan maalaukset, Hämärä todellisuus jättää tilaa vapaudelle: katsoja ottaa näyttelyssä aktiivisen roolin ja täydentää edessään avautuvaan fragmentaariseen maisemaan omat henkilökohtaiset merkityksensä. Huotalan maalauksessa painottuu, kuten monissa muissa maisemaa käsittelevissä nykytaiteen teoksissa maiseman kokemuksellisuus. Taiteen ja luonnon suhdetta tutkinut Tarja Rannisto (2007, 103) viittaakin nykytaiteen tuovan uudenlaisen näkökulman maisemaproblematiikkaan, se käsittää maiseman usein pelkkää visuaalista kohdetta moniulotteisempana elementtinä.

Huotalan vahvat ja tunnelmaltaan tasapainoiset maalaukset asettuvat luontevasti ei-esittävän ja esittävän taiteen rajalle. Vaikka ne hyödyntävät monia nykymaalaustaiteelle ominaisia ilmaisutapoja, ne löytävät kaikupohjaa myös 1960-luvulta seuraavalle vuosikymmenelle vaikuttaneesta informalistisesta taiteesta ja siihen liittyvistä konnotaatioista. Huotalan teosten rikas struktuuri palauttaa ajatukset informalismiin ja siihen liitettyyn ideaan katsojien viemisestä teoksen ”taakse”. Niiden viitteelliset maisemat eivät tarjoa katsojalle valmiita tulkintoja, sen sijaan niiden voi nähdä aktivoivan katsojaa ja mahdollistavan useita rinnakkaisia mielenmaisemia. Monista Huotalan maalauksista löytää hienovaraisia viittauksia informalismin käsittelemään luontoelementtiin, ja toisten teosten väljät sommitelmat ja pelkistetyt elementit palauttavat ne suuntauksen suosimiin aasialaisiin kalligrafiateoksiin.

Hämarä todellisuus, 2011. Öljyväri kankaalle. Kuva: Heli Huotala

Purkaus

Voimakkaimmin kalligrafiataiteen sommittelultaan tasapainoista maailmaa lähestyy Purkaus, jossa herkistä dynaamisiin varioivat siveltimenvedot piirtävät esiin viitteellisen, vahvasti pelkistetyn vuorimaiseman ja tavoittavat jotain olennaista itämaisen kalligrafiataiteen periaatteista. Kuten kalligrafiamaalauksissa, myös Huotalan teoksissa kankaalle on maalattu vain olennainen: yksityiskohtien täydentäminen ja sopivimman tulkintahorisontin löytäminen jää aktiivisen katsojan vastuulle. Teos poikkeaa useista muista Huotalan maalauksista lähes monokromaattisella värimaailmallaan. Runsaan väriloiston sijaan se nojautuu mustan ja valkoisen lisäksi vain violetin eri sävyihin, jotka hallitsevat kuvapintaa ja jäsentelevät katseeni eteen nousevaa, sumuun jähmettynyttä ja etäistä vuorimaisemaa.

Siitä huolimatta, että Purkaus-maalauksen ja useiden muiden Huotalan teosten yleisilmettä voi luonnehtia lähes abstraktiksi, niistä piirtyy kuitenkin ensimmäisen silmäyksen jälkeen esiin fragmentaarisia mielenmaisemia ja hienovaraisin esittävin elementein toteutettuja tuokiokuvia. Yksinäinen lintu, oksa tai vuoren silhuetti toimii vihjeenä, joka aktivoi kuvapinnan ja sysää katsojan mielikuvituksen liikkeelle. Abstraktista taiteesta ja katsojan roolista kirjoittanut Kimmo Pasanen painottaakin, että katsojina me sijoitamme näkemämme näkymättömään merkitysmaisemaan. Lopulta se, mitä näemme teoksissa ja miten sen ymmärrämme, riippuu meistä. (Pasanen 2004, 175.)

Purkaus, 2013. Akryyli- ja öljyväri kankaalle. Kuva: Heli Huotala

Kaksi maailmaa

Lähes abstraktien kuvapintojen harvoilla esittävillä elementeillä tekijä kunnioittaa maalaustensa katsojaa ja jättää tilaa erilaisille tulkintamahdollisuuksille. Tämä vastaanottajaan kohdistuva kunnioitus korostuu myös runollisissa, yleiselle tasolle jäävissä teosnimissä. Nimet kuten Hämärä todellisuus sekä Purkaus, voidaan nähdä viittauksina kokemukseen todellisuudesta, maalauksen ja siinä kuvatun näkyvän maailman tulkinnanvaraisuuteen ja häilyvyyteen. Maalaustaidetta ja nykytaiteen historiaa tutkinut Inkamaija Iitiä (2008, 70) käyttää maalauksen kokemisesta kirjoittaessaan termiä ”maalauksen mieli”, jonka hän kuvaa sijoittuvan teoksen ja katsojan välisyyteen. Aistimellisuus ja siihen liittyvä ruumiillisuus ovatkin nousseet tärkeiksi teemoiksi maalausta käsittelevissä nykytaiteen teorioissa 1990-luvun jälkeen. Iitiä muistuttaa, että ruumiillisuuden käsite on monimerkityksinen: sillä voidaan viitata teoksen fyysisiin piirteisiin, taiteilijan kädenjälkeen tai vaikka katsojan aisteihin liittyviin kokemuksiin. Hän mukaansa nykytaiteen on nähty tavoittelevan esittämättömissä olevia ruumiillisia tuntuja, jotka eivät taivu helposti kielellisen kuvailun muotoon. (2008, 71; 232.) Samaa aihetta tutkinut Pasanen (2004, 174) tiivistää aistivan katsojan merkityksen seuraavasti: ”Maalauksen edessä katsoja siis kokee jotain, joka ei ole yksinomaan katselemisen kohteena olevassa maalauksessa”.

Erityisen painokkaasti sekä taiteen kautta ilmaistavan näkymättömän maailman että aistein havaittavan todellisuuden merkitys korostuu maalauksessa Kaksi maailmaa. Siinä murretun keltaisen ja vaaleanpunaisen hallitsema kuvapinta näyttää jakautuneen kahtia. Kuvapinnan alapuoli käsittää abstraktina näyttäytyvän utuisen osan, jonka taidokkaasti maalattu kerroksittainen pinta herättää vaikutelman kolmiulotteisesta tilasta, eräänlaisesta teoksen sisäisestä maailmasta. Sen mystisyyttä lisäävät maalikerrosten alta kuultavan värin luoma illuusio sisäisestä valosta ja kuvapinnalla vapaasti risteilevät siveltimenvedot. Kuvapinnan yläosa asettuu mielenkiintoiseksi kontrastiksi abstraktimmalle alaosalle, sillä sen murretun keltaista maailmaa asuttavat lomittain kasvaneita ruokoja muistuttavat orgaaniset muodot. Teoksen voidaankin ajatella viittaavan kahteen rinnakkaiseen maailmaan sekä aiheellaan että teosnimellään: abstrakti alaosa edustaa minulle näkymätöntä maailmaa, siinä missä yläosa toimii esittävine elementteineen ikkunana aistein havaittavaan maailmaan.

Huotalan teoksissa siveltimen jälki on jätetty näkyville ja konkreettisesta maalausprosessista on tullut merkityksellinen osa maalausta. Iitiä (2008, 184) kirjoittakin, miten nykymaalausta tai maalaamista voi taiteilijan tunneilmaisun korostamisen sijaan tutkia esimerkiksi maalausprosessiin sisältyneen liikkeen ilmentämisen tuntuina, jälkinä jotka koskettavat katsojaa. Taiteen tekemisen prosesseja uusmaterialistisesta näkökulmasta tutkinut Katve-Kaisa Kontturi käyttää termiä ‘prosessin autonomia’ (‘autonomy of process’). Kyseinen autonomia pitää sisällään teoksen syntymiseen vaikuttavien erilaisten kerrosten, kuten kemikaalisten, sosiaalisten ja symbolisten yhdistymisen ja niiden yhteisen rytmin löytymisen. (Kontturi 2012, 109.)

Huotalan teoksissa prosessin jäljet on jätetty avoimesti näkyville ja liikkeen tunnut ilmenevät monin eri tavoin. Niiden maalaukselliset eleet eivät jää staattiseen tilaan, ne eivät hyödynnä vain yhtä kirjainta maalauksen käyttämästä kielestä: sen sijaan ne varioivat saman kuvapinnan sisällä herkästä ja hauraasta vahvan kulmikkaaseen, ilmavasta jäljestä kuvapintaa peittävään struktuuriin. Hallitsevien figuratiivisten elementtien puuttuessa juuri maalauksen pinta ja sen syntyprosessiin viittaavat jäljet nousevat merkittävään rooliin. Kuvatut elementit muuttuvat eräänlaisiksi vapaiksi muodoiksi taiteen kautta ilmaistussa näkymättömässä maailmassa, aktiivista katsojaa vaativiksi fragmentaarisiksi maisemiksi.

Kaksi maailmaa, 2011. Öljyväri kankaalle. Kuva: Heli Huotala

Linkki taiteilijan kotisivulle http://www.helihuotala.fi

Lähteet

http://www.helihuotala.fi

Huotala, Heli 18.1.2014. Haastattelu taideblogia varten. Hämeenlinna. Haastattelija Mira Arkko.

Huotala, Heli 2012. Mielenmaisemia. Kuvataiteen opinnäytetyön kirjallinen osuus.

Iitiä, Inkamaija 2008. Käsitteellisestä ruumiilliseen, sitaatiosta paikkaan – maalaustaide ja nykytaiteen historia. Helsinki: Yliopistopaino.

Kontturi, Katve-Kaisa 2012. Following the Flows of Process: A New Materialist Account of Contemporary Art. Turun yliopiston julkaisuja - Annales Universitatis Turkuensis, sarja - ser. B, osa - tom. 349, Humaniora. Turku: Turun yliopisto.

Pasanen, Kimmo 2004. Musta neliö. Abstraktin taiteen salat. Helsinki: Kustannus Oy Taide.

Rannisto, Tarja 2007. Luonnon estetiikka. Helsinki: Multikustannus Oy.